title

Tästä tulee iso blogiposti. Eiköhän itse kukin ole viime aikoina syytänyt jos jonkinsorttista lankaa blogiinsa - en ole poikkeus. Selvän teki, ennen kuin kieroudut lol oon sietäny pahempaa -asetukselle, tiedä yksi asia: en hae sympatiaa. Tuntuupahan vaan että olisi aika heittää paska tuulettimeen.

Meikällä ei ole pienintäkään haisua siitä, mitä ihmiset näkevät tuijottaessaan olomuotoani. Miltä näytän, millaiselta näytän? Alemmaksi jääminen on tosiasia - tarkoitan nimenomaan niitä naamoja, jotka alkavat pikimmiten karsastaa, kun alan saada jonkinlaista selkeää kuvaa persoonasta. Heistä tulee yhtäkkiä mahdottomia lähestyä. Olisi vielä siedettävää, jos se koskisi vain muutamaa, mutta nyt kun määrä hipoo suhteellisesti sataa prosenttia tusinasta, sietokyky on rajoissaan.

Tämä pullauttaa toisen ongelman. Yksinäisyydentunne pistää ruman lärvinsä esiin alvariinsa huolimatta ystävienpaljoudesta. En vain tiedä ketä enää kutsua stäväksi. Sama tilanne on tullut käytyä läpi ennenkin muutama kuukausi takaperin, mutta tällä kertaa sen kehitys on ollut huomattavasti nopeampi ja kovempi. Jostakin syystä en vain halua nähdä ystäviäni, vaikka janoan seuraa.

Lisää seuraa: viime aikoina on tullut nähtyä itseä paljon kokovartalopeilistä. Kaikkihan tietää tanssisalit ja niiden peiliseinät. Olen koko tanssikurssin ainoa jätkä ja olo on kirottu. Tiedättekö miltä tuntuu olla luuviulumpi kuin koko muu kurssiväki? Kontrasti hienolle tunteelle. Poikien liikkaryhmän surullisin jätkä on jo tarpeeksi kiva fiilis. Nyt en edes liioittele.

Jos lukuintosi on yltänyt tänne asti - bravo ja kiitos. Muistathan törkätä "luin"-navikkaa alalaidasta.

Mikään ei ole herätellyt kiinnostusta kaamoshorroksesta lähiaikoina. Luovutin Nanowrimossa ja siitä eteenpäin kaikki on ollut jokseenkin mitätöntä. Edes piano ei ole kutkutellut. En tiedä johtuuko tämä kaikki tosiaan kaamoksesta, marraskuun kirouksesta, vai silkasta elämän tylsyydestä. Romaani-ideat lävistelevät mielen sopukoita vaan jostain syystä paperimuotoon saaminen on ollut tuskaa ja mahdottomuutta.

Rakkauselämä nolla, terve.

Posetiivistakin elämää löytyy! Pääsen viimein riehumaan duona huilistikaverin kanssa, jonka taito ja omistautuneisuus ei löydä vertaansa. Pitäisi varmaan olla helkkarin kiitollinen ihan vaan siitä, että koulu on sen ansiosta ollut hieman tarkoituksellisempaa. Oivia määriä älykkäitä, kriittisiä ja asennerikkaita keskusteluja on käyty ja tullaan varmasti käymään.

Olen saanut laajan säveltämisen langasta kiinni. Tähän mennessä biiseihin on vääntynyt vain kahta soitinta, nyt niitä leviää päälle tusinan verran. Tästä prokkiksesta tulee jotain sanoinkuvaamattoman jännää.

Uskoisin, että on ihan hyvän maun rajoissa mainita nelivuotiseen vaihdosta. Sisäinen mielipide ei ihan täyttänyt jee-nym-mää-pääse-taivaasee kuten aluksi kuvittelin. Nyt lähinnä pelottaa, että motivaationpuute jatkuu samanlaisena kuin se on nyt ja sitten vituttaa. Toisaalta kun on vähemmän aineita ja sitä kautta myös lukuaineita, pystyy keskittymään paljon paremmin yhteen asiaan kerralla ja tekemään muutakin kuin koulua. Selitystä ei tarvinne.

Niille, joille olen mölissyt kaiken olevan kunnossa ja ongelmien olevan vain väsymystä, syydän anteeksipyyntöä runsaalla kauhalla. Nyt tiedätte, mitä tapahtuu. Anteeksi jos olen tuntunut kauhean etäiseltä.

~Kirjuri-setä

novembris

 Asd asd asd asd, blogipostit jäänee vähemmälle tässä kuussa nanowrimon takia. Check previous post.


Tälläkään kertaa ei proosaa, mutta jotain vielä kauheampaa. Enjoy!
---

Marras laveeraa routivan kuolevaan
moreeniin
valkean elämän.

Marras, miks söit sä vihreän?
Jäädät höyryävänä
tahikka pikeät kylmäksi.


Marras, tuot taas lakanan
jonka päällä voi
latuaan luoda ja aina onnestua.


Marras, hellästi isket,
kuin ovenkarmi ohimoon
viettelet tuiverrukses keinoin,
pakotat mun pakoon seinien taa.


Marras, en ihmettelisi
vaikka et soisi peltoni
jälkeen valkean enää värittyä.


Marras.
Tässä ja nurkan takana.
Onpas täällä kylmä!
Niin on muuten täälläkin!
Täällä ja nurkan sillä puolen.
Marras.