Tästä tulee iso blogiposti. Eiköhän itse kukin ole viime aikoina syytänyt jos jonkinsorttista lankaa blogiinsa - en ole poikkeus. Selvän teki, ennen kuin kieroudut lol oon sietäny pahempaa -asetukselle, tiedä yksi asia: en hae sympatiaa. Tuntuupahan vaan että olisi aika heittää paska tuulettimeen.
Meikällä ei ole pienintäkään haisua siitä, mitä ihmiset näkevät tuijottaessaan olomuotoani. Miltä näytän, millaiselta näytän? Alemmaksi jääminen on tosiasia - tarkoitan nimenomaan niitä naamoja, jotka alkavat pikimmiten karsastaa, kun alan saada jonkinlaista selkeää kuvaa persoonasta. Heistä tulee yhtäkkiä mahdottomia lähestyä. Olisi vielä siedettävää, jos se koskisi vain muutamaa, mutta nyt kun määrä hipoo suhteellisesti sataa prosenttia tusinasta, sietokyky on rajoissaan.
Tämä pullauttaa toisen ongelman. Yksinäisyydentunne pistää ruman lärvinsä esiin alvariinsa huolimatta ystävienpaljoudesta. En vain tiedä ketä enää kutsua stäväksi. Sama tilanne on tullut käytyä läpi ennenkin muutama kuukausi takaperin, mutta tällä kertaa sen kehitys on ollut huomattavasti nopeampi ja kovempi. Jostakin syystä en vain halua nähdä ystäviäni, vaikka janoan seuraa.
Lisää seuraa: viime aikoina on tullut nähtyä itseä paljon kokovartalopeilistä. Kaikkihan tietää tanssisalit ja niiden peiliseinät. Olen koko tanssikurssin ainoa jätkä ja olo on kirottu. Tiedättekö miltä tuntuu olla luuviulumpi kuin koko muu kurssiväki? Kontrasti hienolle tunteelle. Poikien liikkaryhmän surullisin jätkä on jo tarpeeksi kiva fiilis. Nyt en edes liioittele.
Jos lukuintosi on yltänyt tänne asti - bravo ja kiitos. Muistathan törkätä "luin"-navikkaa alalaidasta.
Mikään ei ole herätellyt kiinnostusta kaamoshorroksesta lähiaikoina. Luovutin Nanowrimossa ja siitä eteenpäin kaikki on ollut jokseenkin mitätöntä. Edes piano ei ole kutkutellut. En tiedä johtuuko tämä kaikki tosiaan kaamoksesta, marraskuun kirouksesta, vai silkasta elämän tylsyydestä. Romaani-ideat lävistelevät mielen sopukoita vaan jostain syystä paperimuotoon saaminen on ollut tuskaa ja mahdottomuutta.
Rakkauselämä nolla, terve.
Posetiivistakin elämää löytyy! Pääsen viimein riehumaan duona huilistikaverin kanssa, jonka taito ja omistautuneisuus ei löydä vertaansa. Pitäisi varmaan olla helkkarin kiitollinen ihan vaan siitä, että koulu on sen ansiosta ollut hieman tarkoituksellisempaa. Oivia määriä älykkäitä, kriittisiä ja asennerikkaita keskusteluja on käyty ja tullaan varmasti käymään.
Olen saanut laajan säveltämisen langasta kiinni. Tähän mennessä biiseihin on vääntynyt vain kahta soitinta, nyt niitä leviää päälle tusinan verran. Tästä prokkiksesta tulee jotain sanoinkuvaamattoman jännää.
Uskoisin, että on ihan hyvän maun rajoissa mainita nelivuotiseen vaihdosta. Sisäinen mielipide ei ihan täyttänyt jee-nym-mää-pääse-taivaasee kuten aluksi kuvittelin. Nyt lähinnä pelottaa, että motivaationpuute jatkuu samanlaisena kuin se on nyt ja sitten vituttaa. Toisaalta kun on vähemmän aineita ja sitä kautta myös lukuaineita, pystyy keskittymään paljon paremmin yhteen asiaan kerralla ja tekemään muutakin kuin koulua. Selitystä ei tarvinne.
Niille, joille olen mölissyt kaiken olevan kunnossa ja ongelmien olevan vain väsymystä, syydän anteeksipyyntöä runsaalla kauhalla. Nyt tiedätte, mitä tapahtuu. Anteeksi jos olen tuntunut kauhean etäiseltä.
~Kirjuri-setä
perjantai 18. marraskuuta 2011
tiistai 1. marraskuuta 2011
novembris
Asd asd asd asd, blogipostit jäänee vähemmälle tässä kuussa nanowrimon takia. Check previous post.
Tälläkään kertaa ei proosaa, mutta jotain vielä kauheampaa. Enjoy!
---
Marras laveeraa routivan kuolevaan
moreeniin
valkean elämän.
Marras, miks söit sä vihreän?
Jäädät höyryävänä
tahikka pikeät kylmäksi.
Marras, tuot taas lakanan
jonka päällä voi
latuaan luoda ja aina onnestua.
Marras, hellästi isket,
kuin ovenkarmi ohimoon
viettelet tuiverrukses keinoin,
pakotat mun pakoon seinien taa.
Marras, en ihmettelisi
vaikka et soisi peltoni
jälkeen valkean enää värittyä.
Marras.
Tässä ja nurkan takana.
Onpas täällä kylmä!
Niin on muuten täälläkin!
Täällä ja nurkan sillä puolen.
Marras.
Tälläkään kertaa ei proosaa, mutta jotain vielä kauheampaa. Enjoy!
---
Marras laveeraa routivan kuolevaan
moreeniin
valkean elämän.
Marras, miks söit sä vihreän?
Jäädät höyryävänä
tahikka pikeät kylmäksi.
Marras, tuot taas lakanan
jonka päällä voi
latuaan luoda ja aina onnestua.
Marras, hellästi isket,
kuin ovenkarmi ohimoon
viettelet tuiverrukses keinoin,
pakotat mun pakoon seinien taa.
Marras, en ihmettelisi
vaikka et soisi peltoni
jälkeen valkean enää värittyä.
Marras.
Tässä ja nurkan takana.
Onpas täällä kylmä!
Niin on muuten täälläkin!
Täällä ja nurkan sillä puolen.
Marras.
perjantai 28. lokakuuta 2011
nanowrimo
Otsikko: National Novel Writing Month
Ding, ja yksikään naama ei välttynyt höristämästä korvalärpäkkeitään!
Mainostan häpeämättä NaNoWriMoa. Kyseessä on 1. marraskuuta alkava ja 30. päivä päätökseensä ehtivä romaaninkirjoitussekoilu, jonka tarkoituksena on säheltää 50 000 sanaa kuukaudessa, joka seitsemän tiiman yöunilla tekee palttiarallaa keskimäärin 100 sanaa tunnissa. Laadulla ei ole mitään, ei mitään väliä, joten tekstin lähes kirjaimellinen oksentaminen on jopa suotavaa (että ylipäätään saa 30 päivässä tehtyä sen).
Mikä hyöty nanoromaanin teosta on? Oppii suoltamaan ja tekemään virheettömämpää tekstiä nopeammin. Koen sen uskomattoman hyödyllisenä.
Tällä kertaa ei tule proosaa. Siirrän tänne söhläämäni tekstit osaksi nanoromaanini universumia.
Kirjuri kuittaa.
Ding, ja yksikään naama ei välttynyt höristämästä korvalärpäkkeitään!
Mainostan häpeämättä NaNoWriMoa. Kyseessä on 1. marraskuuta alkava ja 30. päivä päätökseensä ehtivä romaaninkirjoitussekoilu, jonka tarkoituksena on säheltää 50 000 sanaa kuukaudessa, joka seitsemän tiiman yöunilla tekee palttiarallaa keskimäärin 100 sanaa tunnissa. Laadulla ei ole mitään, ei mitään väliä, joten tekstin lähes kirjaimellinen oksentaminen on jopa suotavaa (että ylipäätään saa 30 päivässä tehtyä sen).
Mikä hyöty nanoromaanin teosta on? Oppii suoltamaan ja tekemään virheettömämpää tekstiä nopeammin. Koen sen uskomattoman hyödyllisenä.
Tällä kertaa ei tule proosaa. Siirrän tänne söhläämäni tekstit osaksi nanoromaanini universumia.
Kirjuri kuittaa.
tiistai 18. lokakuuta 2011
i latine loqui, ideo sum sapiens
Otsikko: "Koska puhun latinaa, olen viisas". (Ja paskat.)
Olinpa taas järkevä. Postasin suomi24:n foorumille, jossa maailmanmullistava sanomani menee harakoille. En kuitenkaan viitsi antaa Kirjurin tukehtua pullaansa foorumipostin tänne kirjaamisesta.
Onnistun aina ruoskimaan ihmisraukkoja, joita itseäänkin vituttaa, etteivät päässeet paikalle tapaamaan Kirjuria. Ihan kuin kipeäksi tupsahtaminen olisi oikeasti niiden vika. Tulee itselle syyllinen olo joka saamarin kerta. Oh well, pitäisi kai antaa niillekin välillä jarru.
Ai joo, luomistyö on aivan ladalla. Ei ole mitään tullut tehtyä eikä edes tee mieli. Eikä ole oikein seuraakaan. Eikä se toisaalta luomisvimmaan pahemmin auta.
------------
– Piirrä siitä siluetti, Holger.
– Mitä? Holger kivahti.
– Piirrä kuva Angsaxista. Nimeä kadut. Jaottele kaupunginosat. Risti tärkeimmät rakennukset. Tuo tarinan kiinnekohtaiset paikannimet esille.
Holger hermostui. – En minä osaa piirtää!
– Mikä tämä sitten on? Kirjuri melkein huusi ja kaivoi laukustaan kansion, josta vetäisi kuulakärkikynällä piirustetun mallikuvan. – Katso. Mikä tämä sinusta on?
– Tuherrus.
– Se on täydellinen perspektiivi kirkosta. Katso ympäristöäsi. Opi piirtämään kokonainen kaupunki niin kuin minä opin kuvaamaan sen sielun.
– Mutkun... eääh. Tajuatko edes, mitä vaadit?
– Tajuan. Tarvitsen kuvittajan. Hänen palkkansa on oppi ja tietysti provikka jos kirja menestyy.
Holger loi Kirjuriin murhaavan katseen. Sitten hänen silmiinsä syttyivät dollarinkuvat. – Deal.
Työteliään yön ja rikkaan unen jälkeen Kirjuri melkein kompastui ovensuussa kyyristelevään Holgeriin. Poika oli kuluttanut yössä lyijykynän ja toinen sauhusi puolillaan. Lattiaan oli teipattu A1-kokoinen paperi, jonka kimpussa hän touhusi. Kaksi kolmasosaa paperista oli jo täynnä suoria, pyöreitä, nopeita mutta huoliteltuja viivoja. Työpöydällä makasi kaksi samanlaista rullaa. Kirjuri hymyili itsekseen ja laittoi kahvin tippumaan.
-----------
Olinpa taas järkevä. Postasin suomi24:n foorumille, jossa maailmanmullistava sanomani menee harakoille. En kuitenkaan viitsi antaa Kirjurin tukehtua pullaansa foorumipostin tänne kirjaamisesta.
Onnistun aina ruoskimaan ihmisraukkoja, joita itseäänkin vituttaa, etteivät päässeet paikalle tapaamaan Kirjuria. Ihan kuin kipeäksi tupsahtaminen olisi oikeasti niiden vika. Tulee itselle syyllinen olo joka saamarin kerta. Oh well, pitäisi kai antaa niillekin välillä jarru.
Ai joo, luomistyö on aivan ladalla. Ei ole mitään tullut tehtyä eikä edes tee mieli. Eikä ole oikein seuraakaan. Eikä se toisaalta luomisvimmaan pahemmin auta.
------------
– Piirrä siitä siluetti, Holger.
– Mitä? Holger kivahti.
– Piirrä kuva Angsaxista. Nimeä kadut. Jaottele kaupunginosat. Risti tärkeimmät rakennukset. Tuo tarinan kiinnekohtaiset paikannimet esille.
Holger hermostui. – En minä osaa piirtää!
– Mikä tämä sitten on? Kirjuri melkein huusi ja kaivoi laukustaan kansion, josta vetäisi kuulakärkikynällä piirustetun mallikuvan. – Katso. Mikä tämä sinusta on?
– Tuherrus.
– Se on täydellinen perspektiivi kirkosta. Katso ympäristöäsi. Opi piirtämään kokonainen kaupunki niin kuin minä opin kuvaamaan sen sielun.
– Mutkun... eääh. Tajuatko edes, mitä vaadit?
– Tajuan. Tarvitsen kuvittajan. Hänen palkkansa on oppi ja tietysti provikka jos kirja menestyy.
Holger loi Kirjuriin murhaavan katseen. Sitten hänen silmiinsä syttyivät dollarinkuvat. – Deal.
Työteliään yön ja rikkaan unen jälkeen Kirjuri melkein kompastui ovensuussa kyyristelevään Holgeriin. Poika oli kuluttanut yössä lyijykynän ja toinen sauhusi puolillaan. Lattiaan oli teipattu A1-kokoinen paperi, jonka kimpussa hän touhusi. Kaksi kolmasosaa paperista oli jo täynnä suoria, pyöreitä, nopeita mutta huoliteltuja viivoja. Työpöydällä makasi kaksi samanlaista rullaa. Kirjuri hymyili itsekseen ja laittoi kahvin tippumaan.
-----------
keskiviikko 5. lokakuuta 2011
libertatem post componendo
Otsikko: "Vapaus säveltämisestä"
Lokakuun alku on ollut varsin tehokasta aikaa. Korostan sanaa aika. Kuu tulee ehdottomasti olemaan pitkä(llinen), tuottelias, luova ja ennen kaikkea kumouksellinen. Elämä tulisi muuttumaan sinä kuuna merkittävästi. Siinä ainakin lepää toivo.
Ensimmäinen päivä lokakuuta 2011. 16. syntymäpäivä lähestyy kuin juna hiprakkaista. Tullut löydettyä aivan uutta pontta elämään - uutta ja uutta, you name it. Sain joka tapauksessa sävellettyä ekan biisini alusta loppuun. Viime metrien tunne vastasi kliimaksia: huimaava, kiihdyttävä - niin vahva, ettei uni livahtanut samana yönä.
Klikkaa, mikäli korvat kestävät hienoa ekaa sävellystä
------------------------------
Kirjuri istui työtuolissaan takakenossa. Hän siemaili colaa kädet puuskassa. Hänen toinen nilkkansa lepäsi reiden päällä, ja oli sitonut tukkansa päälaelta niin, että tuhkanruskea kimppu levisi olkapäille ja yläselkään. Hän tuijotti Hewlett-Packardin näytölle ilmestyneen tekstin läpi, läpi seinän, läpi tiivisteiden ja läpi ulkoseinän. Holgerilla oli alkuunsa selkeä kiintopiste taivaanrannassa; sekin oli kadonnut ja hän syventyi ajatuksiinsa. Ne keskittyivät esitelmään, sävellykseen, Kirjuriin, kauden tarkoitukseen ja sen sellaiseen.
Molemmat herätti keittiöstä hiljaa kaikunut kilaus. Pizzan tiivis, jauhoinen tuoksu harhautti molemmat ajatuksistaan ja kampesi Kirjurin työtuolista kohti mikroa. Holger kurotti astiakaapin oven selälleen ja nappasi taitavasti kaksi lautasta. Kirjuri lätkäisi pizzat ja kolautti aseet ystävälleen. Hän ryhtyi tuhoamaan pizzaansa.
"Holger, kuule," hän mussutti, "keksi minulle kaupunki."
Holger silmäsi hetken tyhjää. "Millainen?"
"Vilisevä, kiireinen. Keksi sille nimi."
"Angsax. Paljonko siellä on ihmisiä?"
"Miljoona. Kaupungin ihmiset ovat elämäänsä kyllästyneitä. Verot ovat korkeat, mutta niitä ei suunnata monipuoliseen kouluttautumiseen."
"Missä maassa se on?"
"Shatharissa. Toiseksi suurin kaupunkivaltio, sisämaassa. Ainoa paikka, jossa taotaan artiittiaseita ilman lumouksia."
"Miksi se on ainoa paikka?"
"Monopoliasema malmissa ja tietotaidossa. Taontaa ei opeteta kuin harvoille valituille. Kauppa suuntautuu ulos ja kaupunki on tuotteista omavarainen - kaikki tuodaan angsaksilaisilla omalla karavaanilla muista Shatharin kaupungeista."
"Siinä on kaupunkisi, Kirjuri."
------------------------------
Lokakuun alku on ollut varsin tehokasta aikaa. Korostan sanaa aika. Kuu tulee ehdottomasti olemaan pitkä(llinen), tuottelias, luova ja ennen kaikkea kumouksellinen. Elämä tulisi muuttumaan sinä kuuna merkittävästi. Siinä ainakin lepää toivo.
Ensimmäinen päivä lokakuuta 2011. 16. syntymäpäivä lähestyy kuin juna hiprakkaista. Tullut löydettyä aivan uutta pontta elämään - uutta ja uutta, you name it. Sain joka tapauksessa sävellettyä ekan biisini alusta loppuun. Viime metrien tunne vastasi kliimaksia: huimaava, kiihdyttävä - niin vahva, ettei uni livahtanut samana yönä.
Klikkaa, mikäli korvat kestävät hienoa ekaa sävellystä
------------------------------
Kirjuri istui työtuolissaan takakenossa. Hän siemaili colaa kädet puuskassa. Hänen toinen nilkkansa lepäsi reiden päällä, ja oli sitonut tukkansa päälaelta niin, että tuhkanruskea kimppu levisi olkapäille ja yläselkään. Hän tuijotti Hewlett-Packardin näytölle ilmestyneen tekstin läpi, läpi seinän, läpi tiivisteiden ja läpi ulkoseinän. Holgerilla oli alkuunsa selkeä kiintopiste taivaanrannassa; sekin oli kadonnut ja hän syventyi ajatuksiinsa. Ne keskittyivät esitelmään, sävellykseen, Kirjuriin, kauden tarkoitukseen ja sen sellaiseen.
Molemmat herätti keittiöstä hiljaa kaikunut kilaus. Pizzan tiivis, jauhoinen tuoksu harhautti molemmat ajatuksistaan ja kampesi Kirjurin työtuolista kohti mikroa. Holger kurotti astiakaapin oven selälleen ja nappasi taitavasti kaksi lautasta. Kirjuri lätkäisi pizzat ja kolautti aseet ystävälleen. Hän ryhtyi tuhoamaan pizzaansa.
"Holger, kuule," hän mussutti, "keksi minulle kaupunki."
Holger silmäsi hetken tyhjää. "Millainen?"
"Vilisevä, kiireinen. Keksi sille nimi."
"Angsax. Paljonko siellä on ihmisiä?"
"Miljoona. Kaupungin ihmiset ovat elämäänsä kyllästyneitä. Verot ovat korkeat, mutta niitä ei suunnata monipuoliseen kouluttautumiseen."
"Missä maassa se on?"
"Shatharissa. Toiseksi suurin kaupunkivaltio, sisämaassa. Ainoa paikka, jossa taotaan artiittiaseita ilman lumouksia."
"Miksi se on ainoa paikka?"
"Monopoliasema malmissa ja tietotaidossa. Taontaa ei opeteta kuin harvoille valituille. Kauppa suuntautuu ulos ja kaupunki on tuotteista omavarainen - kaikki tuodaan angsaksilaisilla omalla karavaanilla muista Shatharin kaupungeista."
"Siinä on kaupunkisi, Kirjuri."
------------------------------
lauantai 1. lokakuuta 2011
Introduction: Sententia et Laudo
Kirjuri on se, josta nämä tekstit suoltuvat. Sinä voisit olla minä
Olen elävä, kenties ihminen. Taidan opiskella Tampereella. Minut luulee tuntevansa moni enkä minä tuntenut heitä. Minä luulen, etteivät he tunne, ja he onnistuvat todistamaan alvariinsa olevani väärässä. Saatan olla musikaalinen ja mahdollisesti hyvä kielissä. Otan muutaman luovan kirjoituksen kurssin. En edes muista, millaista on hengittää samaa ilmaa kuin lapsena - elämä on sen verran muuttunut..
Blogin nimi on ironinen. En ole viisas, en edes pidä itseäni viisaana. Kenties olen sittenkin keskimääräistä tyhmempi.
- Me emme pidä sitä seikkaa juuri minään, herra alikersantti! kajauttaisi patteri.
Pidän murrosiän muutoksia aivan uskomattomina. Tänään, 1.10., alkoi jännitys purra 16-vuotissyntymäpäiviä kohti. Itse asiassa meikä on tuntenut itsensä jo hyvän aikaa 16-vuotiaaksi, lukiossa räpiköivät kun sattuvat olemaan kuusitoista ja sitä myötä. Sweet sixteen, sanoisi jenkki.
Olen Kirjuri ja sähellän tänne mestaan pätkiä proosaa, alkaen tästä postauksesta. Otsikko Sententia et Laudo meinaa "Mietteitä ja sitaatteja".
-------------------------------
"Noita säkeitä on tullut kuultua jo monta vuosikymmentä," tokaisi Kirjuri. Hän laski arkin kirjoituspöydälle, korkkasi pullon ja katsahti ystäväänsä kysyvin katsein päätään kallistaen. Mies nyökkäsi kiireesti ja siirsi lasiaan lähemmäksi.
"Miksi colaa?"
"Vaihteeksi." Kirjuri löi rivinvaihtonäppäintä ja jatkoi tekstiään. Ystävä nosti lasin huulilleen ja siemaisi sen sisällön kerralla. Hän katsoi ympärille. Kirjurin kämpästä tulisi jäämään mieleen ainakin olohuoneen oven päälle ripustettu miekka. Todennäköisesti myös mahtava kirjakokoelma.
"Mistä tuo miekka?"
Kirjuri nosti katseensa näytöstä ja vilkaisi ensin ystäväänsä, sitten miekkaa. Hän palautti katseensa tekstiin. "Paikasta, jonne sinulla ei ole asiaa, Holger - vielä. Katsotaan, löydätkö samanlaisen, kunhan heität henkesi."
-------------------------------
Olen elävä, kenties ihminen. Taidan opiskella Tampereella. Minut luulee tuntevansa moni enkä minä tuntenut heitä. Minä luulen, etteivät he tunne, ja he onnistuvat todistamaan alvariinsa olevani väärässä. Saatan olla musikaalinen ja mahdollisesti hyvä kielissä. Otan muutaman luovan kirjoituksen kurssin. En edes muista, millaista on hengittää samaa ilmaa kuin lapsena - elämä on sen verran muuttunut..
Blogin nimi on ironinen. En ole viisas, en edes pidä itseäni viisaana. Kenties olen sittenkin keskimääräistä tyhmempi.
- Me emme pidä sitä seikkaa juuri minään, herra alikersantti! kajauttaisi patteri.
Pidän murrosiän muutoksia aivan uskomattomina. Tänään, 1.10., alkoi jännitys purra 16-vuotissyntymäpäiviä kohti. Itse asiassa meikä on tuntenut itsensä jo hyvän aikaa 16-vuotiaaksi, lukiossa räpiköivät kun sattuvat olemaan kuusitoista ja sitä myötä. Sweet sixteen, sanoisi jenkki.
Olen Kirjuri ja sähellän tänne mestaan pätkiä proosaa, alkaen tästä postauksesta. Otsikko Sententia et Laudo meinaa "Mietteitä ja sitaatteja".
-------------------------------
Kirjuri luo
Kirjuri rappeuttaa taiteen
Kirjuri tuo iloa
Kirjuri tappaa tunnelman
Kirjuri luulee tietävänsä, mistä puhuu
Kirjuri on harvinaisen pätevä puhuja
Kirjuri takeltelee sanoissaan
Kirjuri on siksi rohkea.
"Noita säkeitä on tullut kuultua jo monta vuosikymmentä," tokaisi Kirjuri. Hän laski arkin kirjoituspöydälle, korkkasi pullon ja katsahti ystäväänsä kysyvin katsein päätään kallistaen. Mies nyökkäsi kiireesti ja siirsi lasiaan lähemmäksi.
"Miksi colaa?"
"Vaihteeksi." Kirjuri löi rivinvaihtonäppäintä ja jatkoi tekstiään. Ystävä nosti lasin huulilleen ja siemaisi sen sisällön kerralla. Hän katsoi ympärille. Kirjurin kämpästä tulisi jäämään mieleen ainakin olohuoneen oven päälle ripustettu miekka. Todennäköisesti myös mahtava kirjakokoelma.
"Mistä tuo miekka?"
Kirjuri nosti katseensa näytöstä ja vilkaisi ensin ystäväänsä, sitten miekkaa. Hän palautti katseensa tekstiin. "Paikasta, jonne sinulla ei ole asiaa, Holger - vielä. Katsotaan, löydätkö samanlaisen, kunhan heität henkesi."
-------------------------------
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)