Translation of this text can be found at: [not yet available]
Ei kesä yleensä näin tiuhaan kulje. Aika on kiitänyt kuin Maljapuron nahkiainen. Eihän tässä ehdi tottua mihinkään.
Kaksi viikkoa koulujen alkuun. Hauskaa toki – listataan nyt ihmiset, opettajat, kouluaineet ja muut kliseet. Tosiasiassa nautin kouluun palaamisesta, vaikkakin kevyen ohjelmani takia. Tänä vuonna tulen rämpimään ainoiden luonnontiedeaineideni läpi. Naurakaa vain, kurjat kolmivuotiset; jään mielelläni neljänneksi vuodeksi.
Kesä oli luomistyölle korvaamaton – miksei tämä loppukesäkin. Syystä tai kolmannesta artblokkeja on alkanut esiintyä entistä enemmän. Andral mesmeetikko voisi muuten saada loistavan ympäristön, loistavan ulkomuodon ja loistavan tarinan, jos vain jaksaisin vääntää. Nyt puhun kirjaimellisesta vääntämisestä. Hahmo ei putkahda itsestään kuten edellisiä hahmoja kirjoittaessa.
Kun on elänyt pari kuukautta lähes pelkästään tunteella, on ihan hauska palata järkiinsä. Elämässä on paljon opeteltavaa, varsinkin jos se mullistetaan täysin juuri ennen kesälomaa. Seurustelu on sekä hauskaa että hankalaa. Siihen tottuu, jahka alkuhuuman "Mitä onksmul tyttöystävä?" -ajatukset hellittävät. Ihmettelee löytäneensä sen, jonka kanssa jakaa ison osan elämää. Pikku hiljaa alkaa tottua ajatukseen.
Pirun murrosikä ja heittelevät tunteet. Välillä niitä on mielenkiintoista tarkkailla kolmannesta suunnasta, mutta useimmiten se on mahdotonta. Järki pysyy kasassa, kun sen pakottaa pysymään. Se ei edes ole järin kinkkistä.
Ai niin, uusi hattu.
– Kirjuri-setä
keskiviikko 1. elokuuta 2012
keskiviikko 27. kesäkuuta 2012
viikko
Translation of this text can be found at: a week
Viime aikoina tekstini ovat olleet reippaasti vähemmän rikaskielisiä ja paljon enemmän lähellä itseäni.
Olin kokeilun vuoksi viikon ilman suurinta osaa ihmisistä ja internetiä. Tavoitteena oli saada ajatuksia kasaan, tunteita prosessoitua, luovaa työtä tehtyä ja reenattua tarvittavia asioita.
Toteutin kokeilun niin, että siirryin offlineen Facebookin chatissä ja heitin suurimman osan messenger-kontakteistani hevon hetulaan jättäen kolme neljä tavoitettaviin. Hypoteesini sisälsi, että keskittyisin täysillä siihen, mitä teen enkä ottaisi ihmisiin yhteyttä.
Ensimmäinen päivä (torstai) ei ollut tuskaa, mutta hieman hankala oli hyväksyä sitä, ettei pidä yhteyttä. Asiaa eivät todellakaan edistäneet aamuinen 40 minuutin katusoitto ja iltapäivään asti kestänyt hengaus kaverin kanssa. Iltapäivästä eteenpäin kuitenkin pistin mutkat suoriksi ja käytin koko päivän energiavarantoni kerralla pianoon ja kirjoittamiseen. Tulos: tyydyttävä.
Viikonloppu hairahtui pelimaailmaan. Siistiä!
Tähän päivään (keskiviikko) asti meno jatkui melko tasaisena työnä ja laiskuutena. Täysivartinen huhkiminen ei todellakaan sovi pirtaani. Cola ja rentoutuminen pyrähdysten välillä löystävät ylikiertävät mutterini niin, että luovuudelle jää tilaa. Ainakin tähän pyrin.
Lopputulos ei ollut ollenkaan hassumpi: viisi sivua proosaa, minun mittapuullani rutosti pianoreeniä, mielenrauhaa, omien ajatusten selvittelyä ja, ehkä tärkeintä, keskittymistä yhteen ihmiseen kerrallaan. Ehkä pitäisi muutenkin olemaan multitaskaamatta liiaksi. (Miten ironista, teen sitä tätä kirjoittaessanikin!)
Nyt pitäisi kehittää sotasuunnitelma tätä viikkoa varten, kun mökki odottaa sen jälkeen. Kaksi viikkoa laatuaikaa. Toivottavasti saan säällisen määrän tekstiä aikaiseksi, kun kerran musiikkia en pysty reenaamaan.
Pikku hiljaa sitä alkaa kestämään kritiikkiä suuttumatta. Viimeisen kolmen päivän aikana olen saanut joka suunnasta palautetta, enkä ole pahastunut kertaakaan. Olen ottanut suoraan opiksi. Minusta tämä on ehdottoman tärkeä taito, jota ilman tyhmistyy ja jämähtää paikoilleen. En voi sanoa sen olevan vain omaa ansiotani, sillä opettajia ovat olleet paitsi ihmiset, myös tämä viikko.
Viime aikoina tekstini ovat olleet reippaasti vähemmän rikaskielisiä ja paljon enemmän lähellä itseäni.
Olin kokeilun vuoksi viikon ilman suurinta osaa ihmisistä ja internetiä. Tavoitteena oli saada ajatuksia kasaan, tunteita prosessoitua, luovaa työtä tehtyä ja reenattua tarvittavia asioita.
Toteutin kokeilun niin, että siirryin offlineen Facebookin chatissä ja heitin suurimman osan messenger-kontakteistani hevon hetulaan jättäen kolme neljä tavoitettaviin. Hypoteesini sisälsi, että keskittyisin täysillä siihen, mitä teen enkä ottaisi ihmisiin yhteyttä.
Ensimmäinen päivä (torstai) ei ollut tuskaa, mutta hieman hankala oli hyväksyä sitä, ettei pidä yhteyttä. Asiaa eivät todellakaan edistäneet aamuinen 40 minuutin katusoitto ja iltapäivään asti kestänyt hengaus kaverin kanssa. Iltapäivästä eteenpäin kuitenkin pistin mutkat suoriksi ja käytin koko päivän energiavarantoni kerralla pianoon ja kirjoittamiseen. Tulos: tyydyttävä.
Viikonloppu hairahtui pelimaailmaan. Siistiä!
Tähän päivään (keskiviikko) asti meno jatkui melko tasaisena työnä ja laiskuutena. Täysivartinen huhkiminen ei todellakaan sovi pirtaani. Cola ja rentoutuminen pyrähdysten välillä löystävät ylikiertävät mutterini niin, että luovuudelle jää tilaa. Ainakin tähän pyrin.
Lopputulos ei ollut ollenkaan hassumpi: viisi sivua proosaa, minun mittapuullani rutosti pianoreeniä, mielenrauhaa, omien ajatusten selvittelyä ja, ehkä tärkeintä, keskittymistä yhteen ihmiseen kerrallaan. Ehkä pitäisi muutenkin olemaan multitaskaamatta liiaksi. (Miten ironista, teen sitä tätä kirjoittaessanikin!)
Nyt pitäisi kehittää sotasuunnitelma tätä viikkoa varten, kun mökki odottaa sen jälkeen. Kaksi viikkoa laatuaikaa. Toivottavasti saan säällisen määrän tekstiä aikaiseksi, kun kerran musiikkia en pysty reenaamaan.
Pikku hiljaa sitä alkaa kestämään kritiikkiä suuttumatta. Viimeisen kolmen päivän aikana olen saanut joka suunnasta palautetta, enkä ole pahastunut kertaakaan. Olen ottanut suoraan opiksi. Minusta tämä on ehdottoman tärkeä taito, jota ilman tyhmistyy ja jämähtää paikoilleen. En voi sanoa sen olevan vain omaa ansiotani, sillä opettajia ovat olleet paitsi ihmiset, myös tämä viikko.
”Alussa ei ollut aikaa”,
Eyor Tennison selitti.
torstai 17. toukokuuta 2012
aika
Translation of this text can be found at: time
Ajan pysähtymisen tuntee. Silloin tuntee itsensä kuolemattomaksi, mikään ei viivästy, on aina ajoissa. Deadlinet painuvat olemattomiin, kaikki sujuu ajallaan, voi keskittyä siihen, mikä on tärkeää. Voi näyttäytyä maailmalle sellaisena kuin se on luonut.
Ajan kulun tuntee myös. Tylsyys on kaikille tuttua, kun taas itse sain kokea stressiä ensimmäisen kerran vuosi sitten. Ajan kulu tuo painostusta suuntaan tai toiseen. Tylsyys pakottaa tuntemaan itsensä hyödyttömäksi, stressi riittämättömäksi. Ajan kulku voi olla koski, joka oli ja meni.
Joskus aika haihtuu niin, ettei sitä tunne. Mistään ei tunnu olevan silloin kärryillä, eikä mihinkään keskity. Kaikki luova toiminta katoaa ja tekniikkaharjoitukset unohtuvat heti, kun ne on saanut tehtyä. Osallistuminen tuntuu mahdottomalta – ei pysy mukana, kun rumpu soi. Humaltuu ajatuksesta, ettei millään ole väliä.
Voiko samaan aikaan olla sekä stressaantunut että luottavainen?
Jollet osaa ajaa, älä hyppää rattiin
Jollet osaa uida, älä mene mereen
Jukka Poika hakkaa tää nyt sun kalloon
Jollet osaa juoda, älä tartu pulloon
Ajan pysähtymisen tuntee. Silloin tuntee itsensä kuolemattomaksi, mikään ei viivästy, on aina ajoissa. Deadlinet painuvat olemattomiin, kaikki sujuu ajallaan, voi keskittyä siihen, mikä on tärkeää. Voi näyttäytyä maailmalle sellaisena kuin se on luonut.
Ajan kulun tuntee myös. Tylsyys on kaikille tuttua, kun taas itse sain kokea stressiä ensimmäisen kerran vuosi sitten. Ajan kulu tuo painostusta suuntaan tai toiseen. Tylsyys pakottaa tuntemaan itsensä hyödyttömäksi, stressi riittämättömäksi. Ajan kulku voi olla koski, joka oli ja meni.
Joskus aika haihtuu niin, ettei sitä tunne. Mistään ei tunnu olevan silloin kärryillä, eikä mihinkään keskity. Kaikki luova toiminta katoaa ja tekniikkaharjoitukset unohtuvat heti, kun ne on saanut tehtyä. Osallistuminen tuntuu mahdottomalta – ei pysy mukana, kun rumpu soi. Humaltuu ajatuksesta, ettei millään ole väliä.
Voiko samaan aikaan olla sekä stressaantunut että luottavainen?
Jollet osaa ajaa, älä hyppää rattiin
Jollet osaa uida, älä mene mereen
Jukka Poika hakkaa tää nyt sun kalloon
Jollet osaa juoda, älä tartu pulloon
perjantai 6. huhtikuuta 2012
ihmiset
Translation of this text can be found at: people
Ennakkoluulot ovat luontaista ihmiselle. Ne ovat luonnon keino selviytyä, ja nykyaikana niistä on tehty muoti-ilmiön tavoin tabu. Ihmisten ryhmitteleminen on luontaista ihmiselle. Ilman ryhmittelyä ihmiseen tottumisessa kestäisi huomattavasti kauemmin. Tämä on puhdasta biologiaa.
Sitten päästään ihmissuhteisiin ja niistä saatuihin kokemuksiin. On itsestään selvää ottaa opiksi entisistä seurustelukumppaneista, auktoriteeteista, ystävistä, opettajista ja ihmisistä ylipäätään. Niiden soveltaminen tuleviin ihmisiin on hyödyllistä ja suotavaa - oikeastaan pakollistakin. Mihin pisteeseen asti soveltamista vielä kestää katsella - sekä itse että ulkopuoliset - on jo toinen kysymys.
Voiko olettaa ensimmäisen tyttöystävän olleen täysin erilainen kuin tulevat seurustelukumppanit? Kyllä, ihmisenä toki, ja myös sen perusteella, millaisen kuvan on saanut seurustelusta. Jos juttu ei toiminut, seurustelu ei todennäköisesti ollut ns. luontevaa, eikä täten helposti sovellettavissa sellaisenaan. Jos se taas toimi, mutta kariutui muista syistä, voiko seuraavienkaan olettaa toimivan yhtä hyvin? Tästäkin on kaksi näkemystä: ihminen on joko aina uusi ja uniikki tai sitten sovellettavissa edellisistä kokemuksista. Kummallakin ajattelutavalla selviää, mutta ajantarve voi olla erilainen, samaten tulos.
Oliko ensimmäinen piano-opettaja hyvä, mikäli hän opetti alkeet hyvin, mutta seuraava opettaja keskittyi korkeamman asteen teknikkaan? Kummassakaan tapauksessa ei ole kovin vahvaa vertailukohdetta. Sama pätee esimerkiksi luokanopettajan johtamasta alaluokasta yläasteelle siirtymiseen.
Jotkut ihmiset ovat pelottavan samankaltaisia keskenään. Heillä voi olla samat kiinnostuksen kohteet, sama kirjoitustyyli, samantyyliset reaktiot, samantapainen suhtautuminen ja niin edelleen. Sellaisten ihmisten kanssa ei voi olla varma, ovatko he liian samankaltaisia, jotta heihin voisi soveltaa kokemuksia edellisistä samankaltaisista ihmisistä. Usein he osoittautuvat ajan mittaan täysin erilaisiksi keskenään, yleensä jonkin ratkaisevan luonne- tai asenne-eron kautta.
Sitten on näitä uniikkeja, jotka ovat kiinnostavia, outoja, vaikeita ja puoleensavetäviä. Heissä on haastetta. He ovat kuitenkin petollisia, koska heihin jää koukkuun, ja he ovat rakastettavia. Näiden kanssa on vaikea ystävystyä, ja heistä on mahdoton päästä eroon, varsinkaan jos toinen ei puupäisyydeltään niin halua. Heitä ei halua vihata, koska se tuntuu jo oikeasti pahalta. Loppujen lopuksi heistä ei ota juuri mitään selvää. Heihin ei voi juurikaan soveltaa ihmiskokemuksia.
Sitten on nämä loput, joihin voi helposti soveltaa ihmiskokemuksia sen pahemmin miettimättä. Yleensä näistä ei tule perin läheisiä, ja heistä itsestään ei tarvitse oppia osatakseen toimia. Nämä ovat kiinnostavuudeltaan välimuotoja kahdesta edellämainitusta ryhmästä: heitä on helppo käsitellä, ja heistä löytyy paljonkin persoonallisia piirteitä, joista oppia. Haastetta heissäkin on, mutta eri lailla kuin uniikeissa. Nämä eivät ole keskenään kovin samankaltaisia. Heistä oppii pitämään.
Ihmiset antavat paljon - heihin vain täytyy panostaa. He ovat vähintään yhtä antoisia kuin harrastukset tai koulu oikein mitoitettuna. Parhaimmillaan ihmiset ovat, jos heidän kanssaan saa toteuttaa itseä, ts. tehdä musiikkia, keskustella filosofiasta, suunnitella tulevaisuutta, väitellä. Ihmisiltä on antoisaa oppia, vaikka tuntuisikin, ettei se silloin ole omaa ansiota. Joskus on hyväksi kaikille antaa jonkun olla parempi ja opettaa. Yhteiskunnan hierarkia on pohjaltaan toimiva, eikä sitä saa alkaa purkamaan tieten tahtoen. Tasa-arvo- ja vapauskäsitteet ovat alkaneet jo maistua puulta. Pidän siitä, että saan olla ylpeä omasta asemastani maailmassa, ja siitä, ettei minun tarvitse hävetä itseäni illalla.
~Kirjuri-setä
Ennakkoluulot ovat luontaista ihmiselle. Ne ovat luonnon keino selviytyä, ja nykyaikana niistä on tehty muoti-ilmiön tavoin tabu. Ihmisten ryhmitteleminen on luontaista ihmiselle. Ilman ryhmittelyä ihmiseen tottumisessa kestäisi huomattavasti kauemmin. Tämä on puhdasta biologiaa.
Sitten päästään ihmissuhteisiin ja niistä saatuihin kokemuksiin. On itsestään selvää ottaa opiksi entisistä seurustelukumppaneista, auktoriteeteista, ystävistä, opettajista ja ihmisistä ylipäätään. Niiden soveltaminen tuleviin ihmisiin on hyödyllistä ja suotavaa - oikeastaan pakollistakin. Mihin pisteeseen asti soveltamista vielä kestää katsella - sekä itse että ulkopuoliset - on jo toinen kysymys.
Voiko olettaa ensimmäisen tyttöystävän olleen täysin erilainen kuin tulevat seurustelukumppanit? Kyllä, ihmisenä toki, ja myös sen perusteella, millaisen kuvan on saanut seurustelusta. Jos juttu ei toiminut, seurustelu ei todennäköisesti ollut ns. luontevaa, eikä täten helposti sovellettavissa sellaisenaan. Jos se taas toimi, mutta kariutui muista syistä, voiko seuraavienkaan olettaa toimivan yhtä hyvin? Tästäkin on kaksi näkemystä: ihminen on joko aina uusi ja uniikki tai sitten sovellettavissa edellisistä kokemuksista. Kummallakin ajattelutavalla selviää, mutta ajantarve voi olla erilainen, samaten tulos.
Oliko ensimmäinen piano-opettaja hyvä, mikäli hän opetti alkeet hyvin, mutta seuraava opettaja keskittyi korkeamman asteen teknikkaan? Kummassakaan tapauksessa ei ole kovin vahvaa vertailukohdetta. Sama pätee esimerkiksi luokanopettajan johtamasta alaluokasta yläasteelle siirtymiseen.
Jotkut ihmiset ovat pelottavan samankaltaisia keskenään. Heillä voi olla samat kiinnostuksen kohteet, sama kirjoitustyyli, samantyyliset reaktiot, samantapainen suhtautuminen ja niin edelleen. Sellaisten ihmisten kanssa ei voi olla varma, ovatko he liian samankaltaisia, jotta heihin voisi soveltaa kokemuksia edellisistä samankaltaisista ihmisistä. Usein he osoittautuvat ajan mittaan täysin erilaisiksi keskenään, yleensä jonkin ratkaisevan luonne- tai asenne-eron kautta.
Sitten on näitä uniikkeja, jotka ovat kiinnostavia, outoja, vaikeita ja puoleensavetäviä. Heissä on haastetta. He ovat kuitenkin petollisia, koska heihin jää koukkuun, ja he ovat rakastettavia. Näiden kanssa on vaikea ystävystyä, ja heistä on mahdoton päästä eroon, varsinkaan jos toinen ei puupäisyydeltään niin halua. Heitä ei halua vihata, koska se tuntuu jo oikeasti pahalta. Loppujen lopuksi heistä ei ota juuri mitään selvää. Heihin ei voi juurikaan soveltaa ihmiskokemuksia.
Sitten on nämä loput, joihin voi helposti soveltaa ihmiskokemuksia sen pahemmin miettimättä. Yleensä näistä ei tule perin läheisiä, ja heistä itsestään ei tarvitse oppia osatakseen toimia. Nämä ovat kiinnostavuudeltaan välimuotoja kahdesta edellämainitusta ryhmästä: heitä on helppo käsitellä, ja heistä löytyy paljonkin persoonallisia piirteitä, joista oppia. Haastetta heissäkin on, mutta eri lailla kuin uniikeissa. Nämä eivät ole keskenään kovin samankaltaisia. Heistä oppii pitämään.
Ihmiset antavat paljon - heihin vain täytyy panostaa. He ovat vähintään yhtä antoisia kuin harrastukset tai koulu oikein mitoitettuna. Parhaimmillaan ihmiset ovat, jos heidän kanssaan saa toteuttaa itseä, ts. tehdä musiikkia, keskustella filosofiasta, suunnitella tulevaisuutta, väitellä. Ihmisiltä on antoisaa oppia, vaikka tuntuisikin, ettei se silloin ole omaa ansiota. Joskus on hyväksi kaikille antaa jonkun olla parempi ja opettaa. Yhteiskunnan hierarkia on pohjaltaan toimiva, eikä sitä saa alkaa purkamaan tieten tahtoen. Tasa-arvo- ja vapauskäsitteet ovat alkaneet jo maistua puulta. Pidän siitä, että saan olla ylpeä omasta asemastani maailmassa, ja siitä, ettei minun tarvitse hävetä itseäni illalla.
~Kirjuri-setä
maanantai 27. helmikuuta 2012
kaikki, mitä haluat etkä halua tietää änkytyksestä
NOTE: Tämä blogitekstiteksti on ajastaan jäljessä. Ole hyvä ja käänny 360 astetta, mikäli etsit jotakin oikeampaa tietoa änkytyksestä. Änkytysblogini pureutuu asiaan tarkemmin ja nykyaikaa vastaavammin.
Translation of this text can be found at: everything you wanted and did not want to know about stuttering
Tämä blogiposti on pitänyt tehdä jo jonkin aikaa. Tekstissä käsittelen mitä änkytys on, miten se vaikuttaa elämään, miten siitä pitäisi päästä eroon ja mikä oma asennoitumiseni siihen on. Olen itse änkyttäjä, ja moni teistä tietää sen. Aion hieman setviä väärinkäsityksiä. Änkytyksestä tulee voida puhua, ja olen aina ollut siihen halukas - ihmisille se on tuntunut olevan jokin tabu.
Änkytys on yksinkertaisesti ilmaistuna puheen sujuvuuden häiriö. Tätä ei kuitenkaan esiinny yksin puhuessa tai laulaessa, joten se on ennen kaikkea kommunikaatiohäiriö. Se ei ole tarttuvaa, mutta jossain määrin perinnöllistä. Änkytys alkaa tyypillisimmin lapsuudessa, noin nelivuotiaana (allekirjoitan). Jotkin teoriat tukevat väitettä, jonka mukaan änkytys alkaisi lapsuuden traumasta tai pelästymisestä, mutta nykyään tätä ei pidetä validina. Änkytykselle ei siis ole suoraa johtumaa. Änkytykselle tyypillistä ovat toistot, äänteiden venytykset ja totaaliset äänneblokit eli -lukkiutumat.
Oma puheterapeuttini on linjalla, jonka mukaan minun änkytykseni nykyisellään ei ole enempää kuin paha tapa. Se kuulostaa vähältä, mutta tosiasiassa se on ollut vuosien prosessi, alkaen varhaislapsuudesta. Konkreettisesti änkytykseni on suun motorista häiriötä. Tämä tarkoittaa, etteivät suunliikkeeni ehdi mukautua siihen, miten sana sanotaan, vaan se on pakko jotenkin ensin palauttaa mieleen. Yksi vaikeuttava tekijä on se puhemäärä, jota yritän saada sanottua, ja siitä puheen nopeus ja senat sakaisin ja sitä rataa.
Änkytys ollut läsnä koko sosiaalisen elämäni ajan. Moni saattoi lukea Facebookista erään päivitykseni kebabputiikin pitäjän reaktiosta. Änkytys on aina vaikeuttanut tilanteita, mutta sen vaikutukset ovat vain kasvaneet sitä mukaa mitä perustellummiksi ja informaatiorikkaammiksi lauseiden ja tokaisujen on ollut tarve kasvaa. Tämä meinaa käytännössä sitä, että lukiossa se rokottaa paljon. Nopeat reaktiot ovat hankalia, samoin pitkät ja harkitut lauseet. En käytännössä saa sanottua sitä mitä haluan, vaan joudun kiertelemään. Tietyt tekijät helpottavat, kuten yleisen neutraali asennoituminen änkytykseeni, mikä on ollut ja tulee olemaan minulle iso yllätys. Joskus pidin tyttöystävänkin saamista jossain määrin mahdottomana änkytyksen takia, mutta kuinkas kävikään.
Puheterapia on varmasti paras keino repiä änkytys irti persoonastaan. "Ei se haittaa", "ei se mua häiritse", "sehän on osa sun persoonaa", ja paskat. Änkytys vie energiaa ja järkyttää mielenterveyttä. Terapiassa saan keinoja ja puhtaita tekniikoita, joilla lieventää ja ehkäistä änkytystä. Totesin aiemmin, että suun motoriikkani kusee ja tarvitsee joka kerta mallikuvat sanoista ennen ääneen lausumista. Tähän auttaa, että sanon lauseen pari ensimmäistä sanaa pelkin suunliikkein, jolloin suu saa tarvitsemansa mallinnuksen ja loppulause sujuu itsestään (pituudesta riippuen). Terapiaan kuuluu myös niin sanottu onnistumisen tunteiden vahvistaminen, joka käytännössä meinaa itsensä videokuvaamista. Kutsun tätä aivopesuksi, sillä se istuttaa mieleen niitä kuvia, jotka kannustavat käyttämään tekniikoita ja ponnistamaan kohti sujuvaa puhetta.
Asennoitumiseni änkytykseen on selkeä: vihaan sitä, haluan siitä eroon. Moni on saattanut nähdä ja kuulla puhdasta kiroilua kesken lauseen, kun puhe ei tunnu sujuvan. Se ei ole vaarallista, ja siitä saa huvittua. Niin kauan kuin puhettani ei matkita, kaikki on hyvin.
~Kirjuri
Translation of this text can be found at: everything you wanted and did not want to know about stuttering
Tämä blogiposti on pitänyt tehdä jo jonkin aikaa. Tekstissä käsittelen mitä änkytys on, miten se vaikuttaa elämään, miten siitä pitäisi päästä eroon ja mikä oma asennoitumiseni siihen on. Olen itse änkyttäjä, ja moni teistä tietää sen. Aion hieman setviä väärinkäsityksiä. Änkytyksestä tulee voida puhua, ja olen aina ollut siihen halukas - ihmisille se on tuntunut olevan jokin tabu.
Änkytys on yksinkertaisesti ilmaistuna puheen sujuvuuden häiriö. Tätä ei kuitenkaan esiinny yksin puhuessa tai laulaessa, joten se on ennen kaikkea kommunikaatiohäiriö. Se ei ole tarttuvaa, mutta jossain määrin perinnöllistä. Änkytys alkaa tyypillisimmin lapsuudessa, noin nelivuotiaana (allekirjoitan). Jotkin teoriat tukevat väitettä, jonka mukaan änkytys alkaisi lapsuuden traumasta tai pelästymisestä, mutta nykyään tätä ei pidetä validina. Änkytykselle ei siis ole suoraa johtumaa. Änkytykselle tyypillistä ovat toistot, äänteiden venytykset ja totaaliset äänneblokit eli -lukkiutumat.
Oma puheterapeuttini on linjalla, jonka mukaan minun änkytykseni nykyisellään ei ole enempää kuin paha tapa. Se kuulostaa vähältä, mutta tosiasiassa se on ollut vuosien prosessi, alkaen varhaislapsuudesta. Konkreettisesti änkytykseni on suun motorista häiriötä. Tämä tarkoittaa, etteivät suunliikkeeni ehdi mukautua siihen, miten sana sanotaan, vaan se on pakko jotenkin ensin palauttaa mieleen. Yksi vaikeuttava tekijä on se puhemäärä, jota yritän saada sanottua, ja siitä puheen nopeus ja senat sakaisin ja sitä rataa.
Änkytys ollut läsnä koko sosiaalisen elämäni ajan. Moni saattoi lukea Facebookista erään päivitykseni kebabputiikin pitäjän reaktiosta. Änkytys on aina vaikeuttanut tilanteita, mutta sen vaikutukset ovat vain kasvaneet sitä mukaa mitä perustellummiksi ja informaatiorikkaammiksi lauseiden ja tokaisujen on ollut tarve kasvaa. Tämä meinaa käytännössä sitä, että lukiossa se rokottaa paljon. Nopeat reaktiot ovat hankalia, samoin pitkät ja harkitut lauseet. En käytännössä saa sanottua sitä mitä haluan, vaan joudun kiertelemään. Tietyt tekijät helpottavat, kuten yleisen neutraali asennoituminen änkytykseeni, mikä on ollut ja tulee olemaan minulle iso yllätys. Joskus pidin tyttöystävänkin saamista jossain määrin mahdottomana änkytyksen takia, mutta kuinkas kävikään.
Puheterapia on varmasti paras keino repiä änkytys irti persoonastaan. "Ei se haittaa", "ei se mua häiritse", "sehän on osa sun persoonaa", ja paskat. Änkytys vie energiaa ja järkyttää mielenterveyttä. Terapiassa saan keinoja ja puhtaita tekniikoita, joilla lieventää ja ehkäistä änkytystä. Totesin aiemmin, että suun motoriikkani kusee ja tarvitsee joka kerta mallikuvat sanoista ennen ääneen lausumista. Tähän auttaa, että sanon lauseen pari ensimmäistä sanaa pelkin suunliikkein, jolloin suu saa tarvitsemansa mallinnuksen ja loppulause sujuu itsestään (pituudesta riippuen). Terapiaan kuuluu myös niin sanottu onnistumisen tunteiden vahvistaminen, joka käytännössä meinaa itsensä videokuvaamista. Kutsun tätä aivopesuksi, sillä se istuttaa mieleen niitä kuvia, jotka kannustavat käyttämään tekniikoita ja ponnistamaan kohti sujuvaa puhetta.
Asennoitumiseni änkytykseen on selkeä: vihaan sitä, haluan siitä eroon. Moni on saattanut nähdä ja kuulla puhdasta kiroilua kesken lauseen, kun puhe ei tunnu sujuvan. Se ei ole vaarallista, ja siitä saa huvittua. Niin kauan kuin puhettani ei matkita, kaikki on hyvin.
~Kirjuri
torstai 16. helmikuuta 2012
älä lankea protupoikiin
Tähdennän heti alkuun, etten ole katkera. Tilanteeni on huomattavasti parempi kuin annan olettaa.
Tiedä sitten miten yleinen ohje tytöille on "älä lankea protupoikiin", mutta olen kuullut sen enemmän kuin viidesti. Propagandaa isossa mittakaavassa! Miten tuo pitäisi käsittää? Eikö protuista pidetä? Pelkäävätkö isommat tytöt pienempiensä möhlivän samoin, kuten itsekin tai toistensakin? Halutaanko tyttöjen valtaa valintoihin rajoittaa? Olisiko sittenkin kyseessä puhdas tietämättömyys?
Ensimmäinen Hämeenkadulla vastaasi lampsiva tai köpöttävä voi kepeästi paasata seuraavat puolitoista tiimaa, miten Prometheus-leiri hitsaa jokaisen kävijänsä kauas Jumalasta, opettaa vahvat satanismin alkeet, kannustaa polttelemaan hamppua, lietsoo anarkismiin ja vähintäänkin eristää nuoren yhteiskunnasta. Sinä tietysti tiedät, että tämä kaikki on ehdottoman totta, etkö? Niin onkin, olemme kaikki itse Saatanan ruumiillistumia, varsinkin pojat. Liioittelen.
Meistä moni eriytyy itse protuyhteisöstä, mutta kantaa protukorua silkasta periaatteesta. Prometheus-periaatteet eivät käytännössä juonnu itse Prometheus-järjestöstä, vaan ovat oma valinta, mutta mallia voi toki ottaa muista protuista - ihan samaan tapaan kuin rippileirikin. Moni on ryhtynyt kasvissyöjäksi protukollegojensa vaikutuksesta, toiset osallistuvat protesteihin ja valtauksiin, jotkut eristäytyvät valaistuessaan hieman. On totta, että Prometheukselle änkeää keskimääräistä "persoonallisempia" jäpiköitä, mutta yleistys on liian rankkaa.
Yhteisönä protut ovat tietysti yhtenäisempiä kuin suurin osa Suomen tasolla toimivista nuorten järjestöistä, muttemme tuomitse toisiamme aktiivisuuden perusteella. Kukaan ei vahdi, toteutammeko protulaisuutta, murskaammeko kristittyjä, käännytämmekö ysejä protulle tai toteutammeko persoonaamme siedettävästi. Ehkä on todennäköisempää, että protu tulee toisen protun kanssa paremmin toimeen kuin randomin. Tämäkin on asenteesta kiinni. Kun protu näkee protukorun, hän kysyy sen kantajalta, millä leirillä hän oli. Hienoimmassa tapauksessa kyseinen naama onkin nukkunut samassa rakennuksessa kuin sinä, mutta eri leirillä ja vuosikertoimella.
Mitä me protupojat olemme? Prometheus-leirin käyneitä poikia, joilla ei ole naimalupaa eikä oikeutta kirkkohäihin. Olemme avointa sakkia. Näin ei tietenkään ole kaikkien kohdalla: tunnen yhtä monta (vihaan seuraavan sanan käyttämistä) uskovaista kristittyä ja vapaamielistä agnostikkoa kuin tiukkaa ateistiakin. Protulainen ei siis yksimielisesti ole ateisti eikä asennetyyppi, eikä protulaisuudelta vaadita sitä. Protu on vähintään yhtä hyvä vaihtoehto verrattuna kehen tahansa muuhun. Vähän kuin valitsisit samannäköisistä omenoista sen, jota maistat ja ehkä pidätkin mausta. Ennakkoluulot, hush.
Tiedä sitten miten yleinen ohje tytöille on "älä lankea protupoikiin", mutta olen kuullut sen enemmän kuin viidesti. Propagandaa isossa mittakaavassa! Miten tuo pitäisi käsittää? Eikö protuista pidetä? Pelkäävätkö isommat tytöt pienempiensä möhlivän samoin, kuten itsekin tai toistensakin? Halutaanko tyttöjen valtaa valintoihin rajoittaa? Olisiko sittenkin kyseessä puhdas tietämättömyys?
Ensimmäinen Hämeenkadulla vastaasi lampsiva tai köpöttävä voi kepeästi paasata seuraavat puolitoista tiimaa, miten Prometheus-leiri hitsaa jokaisen kävijänsä kauas Jumalasta, opettaa vahvat satanismin alkeet, kannustaa polttelemaan hamppua, lietsoo anarkismiin ja vähintäänkin eristää nuoren yhteiskunnasta. Sinä tietysti tiedät, että tämä kaikki on ehdottoman totta, etkö? Niin onkin, olemme kaikki itse Saatanan ruumiillistumia, varsinkin pojat. Liioittelen.
Meistä moni eriytyy itse protuyhteisöstä, mutta kantaa protukorua silkasta periaatteesta. Prometheus-periaatteet eivät käytännössä juonnu itse Prometheus-järjestöstä, vaan ovat oma valinta, mutta mallia voi toki ottaa muista protuista - ihan samaan tapaan kuin rippileirikin. Moni on ryhtynyt kasvissyöjäksi protukollegojensa vaikutuksesta, toiset osallistuvat protesteihin ja valtauksiin, jotkut eristäytyvät valaistuessaan hieman. On totta, että Prometheukselle änkeää keskimääräistä "persoonallisempia" jäpiköitä, mutta yleistys on liian rankkaa.
Yhteisönä protut ovat tietysti yhtenäisempiä kuin suurin osa Suomen tasolla toimivista nuorten järjestöistä, muttemme tuomitse toisiamme aktiivisuuden perusteella. Kukaan ei vahdi, toteutammeko protulaisuutta, murskaammeko kristittyjä, käännytämmekö ysejä protulle tai toteutammeko persoonaamme siedettävästi. Ehkä on todennäköisempää, että protu tulee toisen protun kanssa paremmin toimeen kuin randomin. Tämäkin on asenteesta kiinni. Kun protu näkee protukorun, hän kysyy sen kantajalta, millä leirillä hän oli. Hienoimmassa tapauksessa kyseinen naama onkin nukkunut samassa rakennuksessa kuin sinä, mutta eri leirillä ja vuosikertoimella.
Mitä me protupojat olemme? Prometheus-leirin käyneitä poikia, joilla ei ole naimalupaa eikä oikeutta kirkkohäihin. Olemme avointa sakkia. Näin ei tietenkään ole kaikkien kohdalla: tunnen yhtä monta (vihaan seuraavan sanan käyttämistä) uskovaista kristittyä ja vapaamielistä agnostikkoa kuin tiukkaa ateistiakin. Protulainen ei siis yksimielisesti ole ateisti eikä asennetyyppi, eikä protulaisuudelta vaadita sitä. Protu on vähintään yhtä hyvä vaihtoehto verrattuna kehen tahansa muuhun. Vähän kuin valitsisit samannäköisistä omenoista sen, jota maistat ja ehkä pidätkin mausta. Ennakkoluulot, hush.
lauantai 14. tammikuuta 2012
foliohattu
Uusi vuosi, uudet spurdoilut.
Tänä vuonna pitäisi kai opetella askartelemaan tinafoliohattu, koska ilma tulee vilisemään tietyntaajuisia säteitä. Säteilyturvakeskus varoitti pari kuuta sitten kapulakielisessä tiedotteessaan (jota tuskin moni viitsi tietystä syystä lukea), että ulkohallinnolliset tahot pyrkivät saamaan nk. vapaisiin suomalaisiin aivoyhteyden, jonka avulla heitä kyettäisiin tietyllä tasolla kontrolloimaan. Tällä on tietysti selkeä yhteys tämän vuoden päätteelle ennustettuun maailmanloppuun, johon joillakin on vankka uskomus, eikä ihme: todisteita ja profetioita on esitetty latinalaisen Amerikan suunnalta jo pitkään. Säteilyturvakeskus kuitenkin huomauttaa, että säteitä voi heikentää ja parhaassa tapauksessa jopa estää käyttämällä päähineissä 1,2 millimetrin paksuista tinafoliokerrosta.
No niin, leikki sikseen.
Vuosi 2012 on alkanut iloisen uudistautumisen merkeissä. Nykyjazztanssi murjoi selkäni mukavasti 13. perjantaille ja pikku alemmuuskompleksi siinä iskee. Yleensähän olen pistänyt lasikaupan nurin kun jään jossain keskivertoa alemmas, mutta tällä kertaa ei käynyt näin. Se pikemminkin kannustaa ruoskimaan selkää ja lyömään itsensä.
Enää en ole yhden soittimen orja: tästä lähin soitan myös puhallinta. Siitä tulee täysin uusi kokemus, koska ruokolehtiset puhaltimet eivät ole tuttuja. Xafonism, here I come!
Elämä on makeaa. Voisin murista sopraanollani ilosta, sillä tämä elämäntilanteeni on jo siirappista. Ystäviä riittää, muusikkokollegoja samaten ja lähes joka alalle löytyy juttukumppani. Kyllä, puhun juuri sinulle.
Kello on tosiaan päälle neljä.
~Kirjuri
Tänä vuonna pitäisi kai opetella askartelemaan tinafoliohattu, koska ilma tulee vilisemään tietyntaajuisia säteitä. Säteilyturvakeskus varoitti pari kuuta sitten kapulakielisessä tiedotteessaan (jota tuskin moni viitsi tietystä syystä lukea), että ulkohallinnolliset tahot pyrkivät saamaan nk. vapaisiin suomalaisiin aivoyhteyden, jonka avulla heitä kyettäisiin tietyllä tasolla kontrolloimaan. Tällä on tietysti selkeä yhteys tämän vuoden päätteelle ennustettuun maailmanloppuun, johon joillakin on vankka uskomus, eikä ihme: todisteita ja profetioita on esitetty latinalaisen Amerikan suunnalta jo pitkään. Säteilyturvakeskus kuitenkin huomauttaa, että säteitä voi heikentää ja parhaassa tapauksessa jopa estää käyttämällä päähineissä 1,2 millimetrin paksuista tinafoliokerrosta.
No niin, leikki sikseen.
Vuosi 2012 on alkanut iloisen uudistautumisen merkeissä. Nykyjazztanssi murjoi selkäni mukavasti 13. perjantaille ja pikku alemmuuskompleksi siinä iskee. Yleensähän olen pistänyt lasikaupan nurin kun jään jossain keskivertoa alemmas, mutta tällä kertaa ei käynyt näin. Se pikemminkin kannustaa ruoskimaan selkää ja lyömään itsensä.
Enää en ole yhden soittimen orja: tästä lähin soitan myös puhallinta. Siitä tulee täysin uusi kokemus, koska ruokolehtiset puhaltimet eivät ole tuttuja. Xafonism, here I come!
Elämä on makeaa. Voisin murista sopraanollani ilosta, sillä tämä elämäntilanteeni on jo siirappista. Ystäviä riittää, muusikkokollegoja samaten ja lähes joka alalle löytyy juttukumppani. Kyllä, puhun juuri sinulle.
Kello on tosiaan päälle neljä.
~Kirjuri
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)