kiusaamisesta

Postaus sisältää uhriutumista ja tunteidenpurkua.

Minä olen ihminen, joka luovutti koulukiusaamisen alla. Olen ihminen, josta tuli kyyninen ja vainoharhainen, koska luotti liikaa. Olen ihminen, jolla oli peruskouluaikana tasan yksi pysyvä ystävä, joka asuu edelleen tässä hyvin lähellä. Luokassamme häntä mollattiin, koska hän oli ystäväni, mutta siitä hän ei saanut koskaan tietää mitään.

Menetin luottamukseni ihmisiin kolmannella luokalla. Siirryin toisesta koulusta musiikkiluokalle, joka oli täynnä itseytensä kanssa taistelevia lapsia. Joillakin itseyteen kuului vallan tavoittelu, ja luokan heikoimpia syrjimällä sitä sai oivallisesti. Luokan pomot päättivät, keitä vihataan ja keitä suositaan. Jouduin itse syrjinnän ja kaltoinkohtelun kohteeksi. En ollut ainoa enkä sitä väitäkään.

Kaikilla oli luokassamme vaikeaa. Konflikteja syntyi asiasta kuin asiasta etenkin ala-asteen loppupuolella ja yläasteella. Yleensä niiden aiheuttajina olivat juoruilu ja mielivaltainen käännytys toisia vastaan. Katsoin sitä pitkään vierestä, ja halusin sen loppuvan. Minulla ei ollut siihen valtaa eikä itse asiassa opettajistollakaan, joka oli helisemässä. Olimme kuulemma ala-asteen ongelmallisin luokka pitkään aikaan.

Koen, että luokassamme kaikki ajautuivat toimimaan siten kuin toimivat. Lapset eivät tee erityisen tietoisia tai kauaskantoisia valintoja. Myös minä vastasin ilkeyteen ilkeydellä, koska en muuta osannut. Kukaan meistä ei ole syyllinen tekoihimme, koska olimme lapsia. Menetin toivoni ala-asteen loppupuolella, kun opettajien puuttuminen ei auttanut mihinkään. Itsemurha kävi lähellä. En myöntänyt kiusaamista enää yläasteella, vaan vasta lukiossa myönsin sitä tapahtuneen. Toivon vain, että jokainen on oppinut virheistään sen verran, ettei enää käy kanssaihmisten kimppuun yhtä häikäilemättömästi.

Ala-asteen aikana kehitin itselleni puolustuksen ja aseen, jota kutsun kuoreksi. Se olisi kehittynyt osittain ilman kiusaamistakin. Kuori esiintyy täydellisenä ekstroversiona, jossa pisteliäisyys ja sanoihin tarttuminen muodostuvat näkyvimmiksi. Tuon itseäni esille, vaikka se on aivan perusluonteeni vastaista. Riehun, mölisen ja esitän. Persoonallisuuteni kääntyy päälaelleen. Kun ei ole oma itsensä, kukaan ei voi vahingoittaa sitä, mikä on kipeintä.

Kuori saa ihmiset luulemaan, että olen yhtä, vaikka olen toista. Sosiaalisissa tilanteissa käyttäydyn lähes päinvastaisesti verrattuna siihen, miten toimin ihmisten kanssa kahden. Se näkyi jo ala-asteella: luokkalaiset yllättyivät luonteenmuutoksesta siirryttäessä kahdenkeskiseen keskusteluun. Toisaalta ilkeimmätkin menettivät kaksin ollessa ryhmän tuen eivätkä uskaltaneet käydä käsiksi. Myös minä pystyin antamaan enemmän tilaa, eikä ollut tarvetta puolustautua yhtä hanakasti.

Kiusaaminen vahvisti ahdistusta ja sitä, etten vieläkään osaa luottaa ihmisiin - jopa niinkin, etten pysty seurustelemaan kunnolla. Epäilen ja etsin aina merkkejä uhasta, että osaan puolustautua oikealla tavalla. En osaa päästää ihmisiä lähelle, vaikkakin tilanne on jo parempi kuin vaikkapa vuosi takaperin. Silloin en osannut laskea kuortani juuri kenenkään kanssa, nyt pystyn päästämään ihmisiä valvottuina kerta-annoksina lähelle.

Pahinta ja parasta on, etten osaa vihata kiusaajiani. En voi lakata rakastamasta heitä ihmisinä, vaikka koen kaiken läpi käymäni vääryyden todelliseksi. Haluan edelleen luottaa ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen, tai pikemminkin en voi lakata luottamasta vaikka haluaisin. Ihmisten pahantahtoinen käyttäytyminen sotii tätä vastaan pahasti. Ristiriita pakottaa monenkirjavat tunteet alas, eivätkä ne esiinny selkeinä. Sisällä pidetyistä tunteista on syntynyt traumoja, jotka puskevat pintaan selittämättöminä itsekkyyskohtauksina ja persoonanvaihteluina. Ne ovat jääneet vaille käsittelyä.